Olen nyt ollut Suomessa jo melkein kaksi viikkoa. Vaikka hetkittäin ikävä takaisin Bangkokiin, Thaimaaseen ja ylipäänsä Kaakkois-Aasiaan on suunnaton, on paluu kuitenkin sujunut yllättävänkin kivuttomasti. Siitä huolimatta, että palatessani lämpötilojen muutos muutamassa päivässä oli enimmillään n. 50°C, niin aika nopeasti näihin pakkaskeleihinkin on oikean pukeutumisen avulla tottunut – ainakin sen verran, mitä nyt ennenkään olen pakkasia kestänyt. Olen myös ikävöimisen sijaan yrittänyt keskittyä paluun positiivisiin puoliin ja mm. viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja sukulaisten kanssa.
Paluumatkalla vietin pidennetyn välilaskun Hong Kongissa. Olin kaksi yötä Lantaun saarella, mikä oli hyvä ratkaisu. Ehdin jo Hong Kongissa ennen Suomeen paluutani kokea Thaimaasta lähdön mukanaan tuomia, ikäviä ja haikeitakin tunteita. Kuitenkin ympäristössä, jossa on paljon mielenkiintoista tekemistä ja nähtävää, nuo tuntemukset pysyivät aika hetkittäisinä ja lievinä. Vaikka Hong Kongissa olen muutamia kertoja aiemminkin käynyt, Lantau on jäänyt aina pelkän suunnittelun asteelle. Se osoittautui oivalliseksi välilaskukohteeksi; kaupunkiin oli helppo ja edullinen mennä, mutta sai myös viettää aikaa rauhallisessa paikassa keskellä luontoa. Välilaskun aikana ehti myös hieman jo totutella palelemiseen.
Kaikkein oudoimmalta paluussa on tuntunut hiljaisuus ja tyhjyys. Vaikka asun Suomen neljänneksi suurimman kaupungin keskusta-alueella, niin esimerkiksi eilen aamupäivällä mennessäni ulos, noin kahden kilometrin matkalla näin vain kaksi autoa ja yhden koiranulkoiluttajan. Nyt ensimmäistä kertaa ymmärrän sen monien ulkomaalaisten kuvaaman tunteen, että ihan kuin jotain olisi pahasti pielessä, kun ulkona ei näy ihmisiä. Toisaalta kyllä nautinkin siitä, että on tilaa itse määrittää oma kävelyvauhtinsa, matkanteko erityisesti julkisilla sujuu nopeasti ja helposti ja henkilökohtainen tila on suurempi. Tai tarkemmin ajatellen se, että ylipäänsä on henkilökohtaista tilaa.
Liikkumisen nopeuden ja helppouden sekä läheisten näkemisen ohella eniten olen nauttinut siitä, että asunnossani on perinteinen suomalainen keittiö ja oma kahvinkeitin. Vaikka ruoka Thaimaassa on pääosin todella hyvää, ja on myös mukavaa ja helppoa, ettei tarvitse koko ajan laittaa itse ruokaa, niin silti tuntuu hienolta, että on myös mahdollisuus itse valmistaa niitä ruokia, mitä milloinkin haluaa syödä. Ja suomalaisena symbioottista suhdettani kahvinkeittimeeni lienee turhaa sen enempää lähteä kuvailemaankaan.
Tänään aamuyöllä sähköpostiini oli kolahtanut epävirallinen opintosuoritusote Thammasatista. Vaikka en vielä tiedäkään varmaksi, kuinka paljon yksi kurssi on suomalaisena opintopisteenä, käsittääkseni olen kuitenkin tienannut vähintään 36 opintopistettä viime syksyn aikana kuudesta kurssista, mutta mahdollisesti ja toivottavasti vielä vähän enemmän. Kuitenkin työmäärä kursseilla oli huomattavasti suurempi, kuin Suomessa ja kaikki kurssit kestivät koko syksyn, luentojen ollessa aina vähintään kolme tuntia kerrallaan. Kuuden kurssin suorittamista yhden lukukauden aikana en oikein voikaan suositella, etenkään jos on toive myös tutustua kaupunkiin samalla, vähän rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. Useimmilla opiskelukavereillani olikin 3–4 kurssia kerrallaan lukuvuodessa, mikä kansainvälisen opintotoimiston mukaan on hyvä määrä. Toisaalta, nyt kun näen suoritusmerkinnät kirjallisina, en tokikaan kadu valintaani suorittaa suurin sallittu määrä kursseja.
Kommentit
Lähetä kommentti